And none of the mirrors reflected me.

Siellä oli valkoista usvaa, sormenpäistä varpaisiin asti. Kantapäiden halkeamista aina hiusten juuriin asti. Puhuin taas liikaa ja liian hiljaa, en edes omalla äänelläni. Sisällä sattuu joskus kaatumaan puu jos toinenkin, eikä niitä saa takaisin ylös. Kasvaminen kestää ja siinä ajassa luut ehtivät lakastua verisuonien päälle, eikä niissä mikään pääsee liikkumaan kunnolla. Siksi on kylmät kädet, aina olkapäihin asti ja tuntuu raskaalta.

Joskus tuntui siltä että täällä on kaikki ihan hyvin ja ainut mitä tarvitsee, on ikuinen talvi silmäluomille ja tunnottomat jalat jotka voi murtaa asfalttiin. Joskus taivaanrannassa näkyi peuroja, siellä juoksi ketut silkkinauhat kaulassaan ja jänikset rakensi koteja kantojen alle. Nyt ainoa mitä mulla on jäljellä on hapan maku suussa kaikista sanoista ja punaisesta taivaasta ohrapeltojen aallossa.

Eikä tässä ole mitään mistä pitää kiinni, kun kaikki hajoaa ja tyhjyydessä syntyy uusi tyhjyys. Sanavarat käytetty loppuun ja ainut mitä olisin voinut tehdä toisin, olisi ollut puhua omalla äänellä satakielien sijasta ja pysähtyä kun huudettiin siellä kaikki loppuu.

Good morning mountains.

Kaunista kesäkuun iltaa rakkaat!

Viimeaikoina on tapahtunut erittäin paljon. Vau, olen vieläkin aika sanaton eräästä tapahtumasta ja mietin yhä uudelleen, onko se mahdollista ja totta. Pääsin nimittäin kouluun! Aivan ihanaa! Minusta tulee siis vaatetusalan artesaani kolmen vuoden opiskelulla, ja aion todellakin näyttää mihin minusta on! Olen haalinut isot kasat käsityötarvikkeita kuten lankaa, tilkkutäkkejä, nauhoja (silkki, pitsi) sekä Inkurista aion hakea tämän viikon aikana kirjontatarvikkeeni koska eräs nettikauppa ei niitä minulle postittanut ja lopulta peruin koko tilauksen... onneksi en joutunut kuitenkaan turhasta maksamaan!

Palatakseni vielä kouluasioihin, olen (sanojani toistaen) niin helpottunut ja ymmälläni, että huh. Luulin etten koskaan pääsisi nykyisestä työpaikastani pois. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut pelkäämään sieltä lähtemistä niin kovasti, ja aikuislukiostanikaan ei tullut oikein mitään kun sen muutama vuosi sitten aloitin.. Yritin kuitenkin! Luulin, että lukeminen olisi minun juttuni, mutta.. juostessani aikuislukiossa, oppikirjoja päntäten ja kerraten vanhoja asioita, ymmärsin etten tahdo sitä. Halusin päästä tekemään jotakin konkreettista! Vaikka uuden oppiminen onkin ilo ja rakastan sitä tunnetta, kun tiedän yhä enemmän ja sitä kun se saa minut janoamaan lisää, mutta 5,5vuoden työssäkäymisen jälkeen, se ei riitä.

(kuva tumblr)

Vaikka työni onkin ollut jotenkuten yksitoikkoista tähän asti, olen kuitenkin saanut kokea haasteita, juosta palavereissa ja keskustella tuotteemme edustajien (niin Suomen kuin Ranskan) kanssa ja juosta ympäri toimistorakennusta papereiden kanssa, hoputtaa uusia tulokkaita tekemään tehtävänsä nopeammin ja kokea palasen esimiehen arkea. Huonoina päivinä tuntuu ettei se ole opettanut minulle mitään, ettei sillä ole merkitystä mitä teen, mutta viimeaikoina olen erityisesti huomannut tärkeyteni. Ihmiset ovat innoissaan ja onnellisia puolestani kouluun pääsyn johdosta, mutta silti surkuttelevat ja ovat harmissaan että lähden. Kuka tulee tilalleni? Onko se tarpeeksi? Osaako kukaan? Valitettavasti työhöni ei voi perehdyttää oikeastaan ketään.. kaikki tulee oppimalla, kokemuksien kautta.

(kuva tumblr)

On onnea huomata, miten on pistänyt muiden silmään viimeisten vuosien aikana. Me ollaan aina tiimin kanssa ihmetelty ja oltu ylpeitä, että miten sä oot jaksanut täällä näin kauan.. Niin, en minäkään ymmärrä! Se varmaan suurimmaksi osaksi, kun rahan makuun on päässyt. Tutut ja turvalliset päivämäärät, 15. sekä 30. kun palkka kilahtaa aina tilille. En ole koskaan joutunut käymään paperisotaa KELAn tai sosiaalitoimiston kautta. Mutta vaikka olenkin välttynyt tältä, ja muilta opiskelun hankaluuksilta, olen myös saanut päänvaivakseni pelkoa, ahdistusta ja kyvyttömyyttä liikkua eteenpäin elämässä. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin tehnyt niin paljon töitä itseni takia, että olen saanut suotua itse itselleni mahdollisuuden päästä kouluun. Siitä, jos jostain olen eniten ylpeä.

Joskus ajattelin, miten ihanaa olisi mennä kouluun. Kuitenkaan suuremmin tekemättä mitään sen eteen. Tai ajatellen, että kyllä joku minut sinne puskee ja työntää ja saa minulle koulupaikan hankittua. Mikään ei kuitenkaan koskaan mennyt ihan niin. Eikä koskaan tule menemäänkään. Toivo ja usko lähtee itsestä. Vaikka tietysti, muiden usko ja luottamus, toivo ja positiivisuus auttavat pysymään pystyssä, on omien jalkojen kuitenkin tunnistettava voimansa ja nähdä uskallisuus lähteä liikkeelle. Liian monta vuotta elin jossain aivan liian kaukana, turvana eskapismi ja satunnaiset poliklinikkakäynnit, kunnes ymmärsin että elämä ihan oikeasti on tässä ja nyt. Mikä tahansa on parempaa, kuin se, että tekee jotakin, mistä sielu ja ruumis kärsii. Olen huomannut, kuinka olen viimeaikoinan ylittänyt itseni. Olen uskaltanut lähteä kauppoihin ilman Hunajaa, ostanut asioita ilman Hunajaa ja löytänyt itsestäni ne taianomaiset piirteet, jotka luulin kadottaneeni viisi vuotta sitten.

Elämä kutittaa varpaiden alla 

ja sydämessä satakielet laulaa ikuista laulua.

Metsänreunalla peurat suuntaa aurinkoon,

ja silloin sormenpäissä, polvissa, 

pohkeissa tuntee sen

Nyt on aika mennä.

Suukoin, 

Neele.

Northern midnight lights.

Juuri nyt televisiosta tulee Indiana Jones ja Kristallikallon valtakunta. Kuinka moni piti Indiana Jonesista pienenä? Minä muistan miten aina perheen kanssa katsottiin Indiana Jones-elokuvia iltaisin, aikuiset söivät pizzaa ja minä näpersin prinssinakkien, ranskalaisten sekä ketsuppien kanssa. Indiana Jones muistuttaa minua lapsuudesta muutenkin! Kun ajattelen vuosia Porissa ja Karkkilassa, muistelmissa on satumaista tunnelmaa. Mielessäni ne näkyvät kerman utuisena ja pehmeinä, ja ne lämmittävät sydäntä sekä saavat hymyn hipomaan poskipäitä.

Olen tänään muutenkin miettinyt kovasti lapsuuttani. Musiikkia, tuoksuja, paikkoja sekä ihmisiä. Parhaiten ehkä muistan Pihlavan Ruokavaraston, mummin ja ukin kodin joka oli punainen ja piti pihan sisässään mansikka- sekä raparperimaan. Nauhoitetuista vhs-kaseteista katsoimme Muumilaakson Tarinoita, Pörri Oravaa ja Willy Fogia (Maailman ympäri 80 päivässä) unohtamatta! Suosikkejamme oli myös Maija Mehiläinen sekä Alfred J. Kwak. Muistan kuinka esikouluikäisenä tahdoin aina jäädä mummin ja ukin luokse yökylään. Tuntui siltä kuin kesä olisi ollut ikuisesti. Miten aamukosteus läpäisi ihon niinä aamuina kun juoksi sukkaisillaan hakemaan postin, istui verrannalle odottamaan aamupalaa. Aina täytyi nukkua joko sukkahousut tai sukat jalassa. Mutta joskus siitä ei tullut mitään. Pelotti liikaa ja hämärä tuntui viipyvän kokoyön. Joskus isä ja äiti joutuivat hakemaan minut keskiyön jälkeen kotiin.

Nykyään turvana toimii tee maitoon tehtynä sokerin kera, voileivät jotka sisältävät voita, juustoa sekä lauantaimakkaraa. Televisiosta laitetaan pyörimään Tankki Täyteen, Sisko ja sen veli tai Muumit. Odotetaan kuukausien läpi taas kevättä, keskiyön hämärää ja aamuyön kosteutta. Kastetaan jalat nurmeen ja juostaan niin että hengähdetään peltojen puolessa välissä. Kun saavutaan kotiin, jalat ovat mullassa ja väsyneet, kädet kukkasia täynnä ja hiukset auringon säteissä. Elämäniloa.

Joskus tuntuu että on parempi elää ja unelmoida menneisyydestä ja väreistä, olotiloista ja tuoksuista. Ajatellen, että ei näistä päivistä ole samaan ja vaikka yrittäisikin, viattomuus sekä tietämättömyys puuttuu. Rohkeus, uskaliaisuus. Kun tarttuu puun oksaan ja lähtee kiipeämään, koska se on jännittävää, hauskaa, uhkarohkeaa. Nykyisin kaikki pitää punnita, miettiä ja ajatella tarkkaan läpi. Millaisen kuvan annan, millainen pitäisi antaa ja onko se tarpeeksi.

Katson haikein silmin lasten kasvoja ja elämää täynnä olevia juoksuaskelia. Hauskoja loksautuksia, välinpitämättömyytta mutta sisältäen kuitenkin arvostusta. No jos tykkää tytöistä ja on tyttö niin sehän on hyvä, ei pojista oo pakko tykkää. Nurmelle nukahtamista kun heinäsirkat ja hyttyset lähtevät elämään, aurinko kääntää katseensa ja on aika antaa tilaa Yölle, sen lapsille ja tarinoille.

Kun pitää päästää irti ja olla peloton - kohdata seikkailut, niin elämässä kuin unissa.

Daisy in summer sunset.

Eilen kävimme Hunajan kanssa iltakävelyllä ja ulkona oli aivan uskomattoman ihana ilma. Sumu päällysti matalaa suota jolla kasvoi heikosti heinää ja viereinen hevostila oli rauhallinen ja muutamien hevosten olemassaolosta täyttynyt. Kävelimme lintujen täytteisen lammen ympäri, kuvasimme ja pysähdyimme mitä kapeimmille poluille katsomaan, minne ne johtivat! Eräs polku johti aukiolle, jolla kasvoi suuria puita erillään toisistaan ja joille olisin tahtonut kiivetä istumaan ja lopulta nukahtaa kun Kuu peittää auringon uneen. Elämä on niin kovin ihanaa ja kaunista, että välillä ihan oikein hävettää oma itseni, kun jaksan itsekeskeisesti valittaa ja murjottaa mitä yksinkertaisimmista asioista. Sellaisina hetkinä, ja ihan muuten vain, pitäisi lähteä pitkälle kävelylle peltojen ja meren ääreen, hengittää syvään ja laskea viimeksi nähneen kukkasen terälehdet, ihan vain muistaakseen kuinka hyvä on olla juuri siinä - hetkessä. Myös minä napsin kamerallamme muutaman kuvan! Eivät ne kovin erikoisia ole, mutta kukkasia ei voi koskaan olla ihastelematta liikaa.

Muutaman päivän on satanut monta sataa milliä, ja kukat olivat saaneet kauniin sadepisara hunnun päälleen! Myös instagramissani on kuva pitkäksi kasvaneesta nurmesta, jonka kylkiä koristaa pisarat. Minua voit seurata instagramissa nimimerkillä wallflowerhoney. Hunaja otti minusta myös muutamia kuvia, mutta nyt kun katson niitä, ne näyttivät jotenkin, yäää en tiedä, epäonnistuneilta joten minun ei tehnyt mieli lisätä niitä tänne! Jokin toinen kerta sitten. Mutta eilinen tukkani oli kovin ihana, rakastuin täysin! Olin yön yli sekä koko päivän iltaan asti pitänyt Hunajan tekemiä ranskanlettejä päässäni, ja illalla ne avattuani, tukka oli PUFF vain. Linnut saattoivat haluta rakentaa pesän sinne, mutta minua se ei haittaa. On ilo olla turva.

Kotiin päästyämme katsoimme vielä hetken Muumilaakson Tarinoita, sillä mikä olisikaan parempi unihiekan kerääjä kuin pala Muumilaaksoa ja sen musiikkia. Nyt on myös virallisesti kesä, sillä kesäkuu on jo päässyt neljänteen päiväänsä ja ukkosia on luvassa! Kuinka moni muistaa ukkoset? Viime kesänä niitä taisi olla vain muutamia kertoja.. mutta minusta ne ovat kovin viehättäviä! En tiedä miksi, mutta jotain jännittävää siinä on. Kaatosade, mustan violetti taivas ja kaukaiset jyrinät, välähdykset ja sähkökatkokset, kun joutuu kaivamaan kynttilät esiin! Pienenä luettiin ääneen kummitustarinoita kirjastosta lainatuista kirjoista.

Mutta nyt on aika painua lämpimään suihkuun, laittaa äidin ostamaa kuorintavoidetta ja odottaa Hunajaa töistä kotiin.
Heihei, ja kaunista keskiviikko-iltaa jokaiselle!

Suukoin,
Neele.

I stopped looking for light. Decided to become it instead.

np. PoPoyans; When The Owl Sleeps

Jälleen kerran rakkaat, olen päättänyt aloittaa blogin! Tämä tosin on sellainen, jota päivittelen ainoastaan keväästä syksyyn, ja talven tullessa saatan horrokseen. Viimepäivinä oman blogin pitäminen on taas tuntunut ihanalta ja vapauttavalta idealta. Tietysti bloggaamisessa on omat huonot puolensa, mutta en oikeastaan ajatellut ottaa stressiä ja kirjoittaa muiden vuoksi, vaan omaksi ilokseni. Ja koska ilosanoman ja rakkauden tunnustaminen on upeaa ja valloittavaa, sekä ilmaista, muutkin saavat siitä varmasti päiviinsä iloa ja hymyä! 

(kuva Tumblr)

Toivottavasti minussa on jotakin joka herättää (näin nopeasti luettuna) mielenkiintoa, sillä olisi tavattoman mukavaa tavata ihmisiä ja pitää hauskaa, jakaa seikkailuja sekä onnea. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, tukea ja antaa iloa koska kaikki tämä on meille jokaiselle ilmaista. Kiitos jo etukäteen, jos kiinnostuit blogistani!

Tervetuloa seuraamaan Neelen hullunkurista sekä unelmien täytteistä elämää, sekoitettuna todellisuuteen.

Suukoin, 

Neele.

 (kuva Tumblr)