Viimeaikoina on tapahtunut erittäin paljon. Vau, olen vieläkin aika sanaton eräästä tapahtumasta ja mietin yhä uudelleen, onko se mahdollista ja totta. Pääsin nimittäin kouluun! Aivan ihanaa! Minusta tulee siis vaatetusalan artesaani kolmen vuoden opiskelulla, ja aion todellakin näyttää mihin minusta on! Olen haalinut isot kasat käsityötarvikkeita kuten lankaa, tilkkutäkkejä, nauhoja (silkki, pitsi) sekä Inkurista aion hakea tämän viikon aikana kirjontatarvikkeeni koska eräs nettikauppa ei niitä minulle postittanut ja lopulta peruin koko tilauksen... onneksi en joutunut kuitenkaan turhasta maksamaan!
Palatakseni vielä kouluasioihin, olen (sanojani toistaen) niin helpottunut ja ymmälläni, että huh. Luulin etten koskaan pääsisi nykyisestä työpaikastani pois. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut pelkäämään sieltä lähtemistä niin kovasti, ja aikuislukiostanikaan ei tullut oikein mitään kun sen muutama vuosi sitten aloitin.. Yritin kuitenkin! Luulin, että lukeminen olisi minun juttuni, mutta.. juostessani aikuislukiossa, oppikirjoja päntäten ja kerraten vanhoja asioita, ymmärsin etten tahdo sitä. Halusin päästä tekemään jotakin konkreettista! Vaikka uuden oppiminen onkin ilo ja rakastan sitä tunnetta, kun tiedän yhä enemmän ja sitä kun se saa minut janoamaan lisää, mutta 5,5vuoden työssäkäymisen jälkeen, se ei riitä.
(kuva tumblr)
Vaikka työni onkin ollut jotenkuten yksitoikkoista tähän asti, olen kuitenkin saanut kokea haasteita, juosta palavereissa ja keskustella tuotteemme edustajien (niin Suomen kuin Ranskan) kanssa ja juosta ympäri toimistorakennusta papereiden kanssa, hoputtaa uusia tulokkaita tekemään tehtävänsä nopeammin ja kokea palasen esimiehen arkea. Huonoina päivinä tuntuu ettei se ole opettanut minulle mitään, ettei sillä ole merkitystä mitä teen, mutta viimeaikoina olen erityisesti huomannut tärkeyteni. Ihmiset ovat innoissaan ja onnellisia puolestani kouluun pääsyn johdosta, mutta silti surkuttelevat ja ovat harmissaan että lähden. Kuka tulee tilalleni? Onko se tarpeeksi? Osaako kukaan? Valitettavasti työhöni ei voi perehdyttää oikeastaan ketään.. kaikki tulee oppimalla, kokemuksien kautta.
(kuva tumblr)
On onnea huomata, miten on pistänyt muiden silmään viimeisten vuosien aikana. Me ollaan aina tiimin kanssa ihmetelty ja oltu ylpeitä, että miten sä oot jaksanut täällä näin kauan.. Niin, en minäkään ymmärrä! Se varmaan suurimmaksi osaksi, kun rahan makuun on päässyt. Tutut ja turvalliset päivämäärät, 15. sekä 30. kun palkka kilahtaa aina tilille. En ole koskaan joutunut käymään paperisotaa KELAn tai sosiaalitoimiston kautta. Mutta vaikka olenkin välttynyt tältä, ja muilta opiskelun hankaluuksilta, olen myös saanut päänvaivakseni pelkoa, ahdistusta ja kyvyttömyyttä liikkua eteenpäin elämässä. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin tehnyt niin paljon töitä itseni takia, että olen saanut suotua itse itselleni mahdollisuuden päästä kouluun. Siitä, jos jostain olen eniten ylpeä.
Joskus ajattelin, miten ihanaa olisi mennä kouluun. Kuitenkaan suuremmin tekemättä mitään sen eteen. Tai ajatellen, että kyllä joku minut sinne puskee ja työntää ja saa minulle koulupaikan hankittua. Mikään ei kuitenkaan koskaan mennyt ihan niin. Eikä koskaan tule menemäänkään. Toivo ja usko lähtee itsestä. Vaikka tietysti, muiden usko ja luottamus, toivo ja positiivisuus auttavat pysymään pystyssä, on omien jalkojen kuitenkin tunnistettava voimansa ja nähdä uskallisuus lähteä liikkeelle. Liian monta vuotta elin jossain aivan liian kaukana, turvana eskapismi ja satunnaiset poliklinikkakäynnit, kunnes ymmärsin että elämä ihan oikeasti on tässä ja nyt. Mikä tahansa on parempaa, kuin se, että tekee jotakin, mistä sielu ja ruumis kärsii. Olen huomannut, kuinka olen viimeaikoinan ylittänyt itseni. Olen uskaltanut lähteä kauppoihin ilman Hunajaa, ostanut asioita ilman Hunajaa ja löytänyt itsestäni ne taianomaiset piirteet, jotka luulin kadottaneeni viisi vuotta sitten.
Elämä kutittaa varpaiden alla
ja sydämessä satakielet laulaa ikuista laulua.
Metsänreunalla peurat suuntaa aurinkoon,
ja silloin sormenpäissä, polvissa,
pohkeissa tuntee sen
Nyt on aika mennä.
Suukoin,
Neele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti