Siellä oli valkoista usvaa, sormenpäistä varpaisiin asti. Kantapäiden halkeamista aina hiusten juuriin asti. Puhuin taas liikaa ja liian hiljaa, en edes omalla äänelläni. Sisällä sattuu joskus kaatumaan puu jos toinenkin, eikä niitä saa takaisin ylös. Kasvaminen kestää ja siinä ajassa luut ehtivät lakastua verisuonien päälle, eikä niissä mikään pääsee liikkumaan kunnolla. Siksi on kylmät kädet, aina olkapäihin asti ja tuntuu raskaalta.
Joskus tuntui siltä että täällä on kaikki ihan hyvin ja ainut mitä tarvitsee, on ikuinen talvi silmäluomille ja tunnottomat jalat jotka voi murtaa asfalttiin. Joskus taivaanrannassa näkyi peuroja, siellä juoksi ketut silkkinauhat kaulassaan ja jänikset rakensi koteja kantojen alle. Nyt ainoa mitä mulla on jäljellä on hapan maku suussa kaikista sanoista ja punaisesta taivaasta ohrapeltojen aallossa.
Eikä tässä ole mitään mistä pitää kiinni, kun kaikki hajoaa ja tyhjyydessä syntyy uusi tyhjyys. Sanavarat käytetty loppuun ja ainut mitä olisin voinut tehdä toisin, olisi ollut puhua omalla äänellä satakielien sijasta ja pysähtyä kun huudettiin siellä kaikki loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti